Sokean silmillä ja vähän muidenkin, osa 3

“Blindness separates us from things, but deafness separates us from people.” — Helen Keller

Toisen osan seitsemännestä luennosta piti Antti Raike, joka puolestaan on kuuro. Elämä ei toki ole vain ohjelmistosuunnittelua, vaikka siihen voikin tietotekniikan alan kurssiin vedoten vetää perustellut rajat käsiteltävän loputtoman laajan aiheen sisällä. Loppujen lopuksi kuuroilla ja sokeilla menee myös paljon paremmin tietotekniikan ansiosta tässä maassa, jossa ainakin luennoitsijoillemme sen käyttömahdollisuus oli suotu. Ei sillä, se, että ennen oli asiat vielä huonommin ei ole koskaan ollut mikään oikea peruste kaikesta kehittämisestä luopumiselle.

Jatkona edellisen postauksen hyötyhehkutukseen: ainakin minusta tuntuu siltä, että perustellakseen esimerkiksi sokeille ja kuuroille suunnittelun kannattavuutta yksinomaan taloudellisilla näkökulmilla, kun yrityksen omin ala on jokin jo valmiiksi niille lopuille 90 prosentille ihmisistä kaupaksi käyvän tuotteen valmistaminen, on oltava varsinainen Catch-Me-If-You-Can-valekonsultti tai muuten lipevä huijari. Sitten, jos itse sokeutuu tai kuuroutuu, niin olisihan se hienoa, jos kotielektroniikkaa ei tarvitsisi toissapäivittää sillä hetkellä kasaan räävittävissä olevien apuvälineiden kanssa yhteensopiviin versioihin, mutta kenen aloitteesta ja millä perusteella joku ylikansallinen yhtiö saadaan keskittymään yhteen pieneen ryhmään ihmisiä, joille sen sijaan, että katsoisivat ruudulta niin kuin kaikki muutkin kunnialliset kansalaiset, pitäisi kehitellä jotain sisällönselostusohjelmia, etenkin kun käytettävyys ei ole vain jotain irrallista, joka voidaan lätkäistä kasassa olevan järjestelmän päälle.

Tai jos web-sivun jättääkin muutama prosentti käyttäjistä, jotka haluavat pystyä navigoimaan ilman hiirtä, ei näiden hankalien asiakkaiden luottamuksen ja kiinnostuksen takaisin voittaminen ehkä painakaan puntarissa ihan samaa määrää eurokiloina kuin uudelleensuunnittelemattomuudessa säästetty raha.

Juntunen esitteli (ehkä stereotyyppien vastaisesti yllättäen) Yhdysvaltain mallia sanktioineen: bussien esteettömiksi muuttamiselle annettiin määräaika, jonka jälkeen vääränmalliset linja-autot ilmeisesti täysin kiellettiin lakimuutoksella. Tulos oli onnistunut sikäli, että autokanta todella vaihtui. Positiivisena puolena tai houkuttimena hän mainitsi tuotteiden kehittelyn tuoman liiketoiminnan — kun on pakko, niin kilpailu käydään sitten seuraavaksi määritellyllä maaperällä. Yläpuolelta tulevilla määräyksillä on tietysti jo pitkään turvattu heikkojen asemaa muun muassa työaikoja ja minimipalkan määrää säädellen eri maissa, minkä itse näen hyvänä asiana. Keskipienen valtion kuten Suomi ja maailmanherruutensa jo saavuttaneiden suuryrityksien (mikä sitten lieneekään niiden osuus valmistajista, joiden tuotteisiin käytettävyyslakeja sovellettaisiin) tapauksessa ehkä pahimmassa tapauksessa yritys päättäisi vetäytyä, jos vaatimusten velvoittamat uudet projektit lokalisointeineen olisivat liikaa? Unionin voimalla painostamisen luulisi ainakin olevan tarpeeksi.

Raikeen arvoiltaan pehmeä perustelu sille, miksi, oli yksinkertaisesti käännös tai määritelmä zulun- ja kafferinkieliselle sanalle ubuntu.

“Caring for your community and humanity for others.”

Koska kuten muutakin käyttäjäkeskeisen tuotekehityksen kaltaista ajanhukkaa ja hömpötystä on vaikea perustella tuloshakuiselle projektipäällikölle etenkin jos perusteena on lähinnä kaunis mielikuva toisistaan välittävästä simpanssiyhteisöstä, jossa kukin nyppii kirppuja toinen toistensa turkeista, eiväthän ne apinat ymmärrä edes rahan päälle — on yksi ratkaisu ehkä säädöksissä ja standardeissa sekä niihin liitetyissä seuraamuksissa. Tällä hetkellä mielessäni pyörii kovasti taloudellisesti kannattavien yritysten ja laitosten haluttomuus tuhlata rahaa asioihin, joista sitä ei välttämättä saa samassa määrinkään takaisin, tai jos saakin, ei sitä voi tilastoida ja nitoa neljännesvuosikertomuksen liitteeksi… se kai on aikoinaan ollut kaiken käytettävyyshörhöilyn asema.

Kun web-portfolioni valmistuu, siinä ei tule olemaan yhtään Untitled Buttonia. Lupaan.

Sokean silmillä ja vähän muidenkin, osa 2

Apuvälineiden kehitys laahaa viisi vuotta jäljessä.

Tarttis tehdä jotain… mutta mitä siis?

Juntunen puhui ristiriitaisista tavoitteista apuvälineiden suunnittelussa: toisaalta apuvälineitä tarvitaan nykyisellään ja edistys niiden suunnittelussa merkitsee sitä, että niitä käyttävät vammaiset voivat taas entistä paremmin toimia siinä ympäristössä, jossa kyseisen apuvälineen on määrä olla avuksi – toisaalta, ihanteellista olisi saada tuotteita, joita kuka tahansa voisi käyttää sellaisenaan, out-of-the-box-esteettömyyttä suoraan laatikosta.

Kaikille kohderyhmille hyvin sopivista tuotteista ehkä ei sentään kuitenkaan puhuta, mitä monimutkaisempi laite ja mitä enemmän ominaisuuksia kuvailevia sanoja siihen voidaan liittää, sitä enemmän erilaisia tarpeita ja odotuksia käyttäjillä voi sen suhteen olla. Jääkiekkomailoja valmistetaan leftinä ja rightina. Suurkeittiössä käytetään 50 litran kattiloita, kun opiskelijayksiössä viidenkin litran kattila on jo aika iso. Web-sivuista alkeellisimmat (tai yksinkertaisimmat, ja yksinkertaisuus voi olla siunaus, sanovat) tulevat vain yhdessä ota-tai-jätä-muodossa, toista ääripäätä ei ainakaan lineaarisessa mielessä ole: osalla sivuista ilmoitetaan niiden olevan optimoidut sille tai tuolle selaimelle, osalla koko sivu ei näy, jos user-agent ei löydy tuettujen listalta, jota päivitetään ehkä aina yksisarvisten juodessa kuumasta lähteestä uudenkuun aikana. Joskus on käytetty paljon aikaa paitsi standardien noudattamiseen, myös huonosti määriteltyjen standardien eri tulkintojen huomioimiseen tai laajasti käytettyjen selainten huonoon standarditukeen vastaamiseen. Sitten sivustolle tulee joku Operalla, ja joku elementti vuotaa yli, koska kyseisen selaimen käyttäjiä on vain 0,16 prosenttia sivuston vakikävijöistä, ja se päätettiin jättää suuremmatta huomiotta tunkkauksen aikana.

Kolikon kääntöpuoli, ja erityisen oleellinen seikka johonkin “erityisryhmään” kuuluville suunnitellessa – ehkä voitaisiin puhua ihmisten tägäämisestä avainsanoilla kuten blogipostauksille voi tehdä — tähän ihmiseen tässä liittyy kuurous, mutta häneen liittyy myös laaja kielitaito, kamppailulajit harrastuksena sekä tutkijanammatti — ovat niin kutsutut yllättävät kohderyhmät.

Ensimmäinen vaihtoehto on tiettyä ryhmää ajatellen tehty suunnittelu, josta osoittautuukin hyödylliseksi käytännössä kaikille tuotetta joskus käyttämään sattuville: luennollakin mainittu Nokian pyöreä puhelimen latausliitin on erityisen näppärä sokeille verrattuna esimerkiksi mini-USB-liittimeen, jota on mahdollista yrittää sohia kännykän pohjassa olevaan reikään äärettömän monella väärällä tavalla. Kestävää pyöreää liitintä voi vaikka liu’uttaa pitkin puhelimen pohjaa ja kolon osuessa kohdalle se vain solahtaa sulavasti sisään. Itselläni on käytössä pari vuotta vanha Sony Ericssonin puhelin, jonka latausliitin on mallia yleisliitin — minkä tahansa valmistajan erikoismuotoilluista kaapeleista, virtajohdon, datapiuhan tai jonkin muun haluaakin liittää siihen, se kiinnitetään samalla tavalla. Erilaisia loogisia tapoja yrittää työntää liitin sisään on käytännössä kaksi, urospistokkeessa kun on kaksi piikkiä tavallisen töpselin tapaan. Näistä toinen on väärä. Jos huomiota ei kiinnitä tarpeeksi, puolella kerroista saa hyvinkin iteroida toisen kierroksen. Edellytyksenä laajalle hyötymiselle on tietysti myös laaja käyttäjäkunta ja matkapuhelin on kuitenkin tässä maassa jo lähes perinteisesti jotain, mitä voidaan olettaa liki jokaisen “tägin” alta löytyvien ihmisten käyttävän ikähaarukassa esikoululaisesta vanhainkotiasukkeihin. Henkilökohtainen suosikkini arkilaitteisiin yhdistettävistä liittimistä on joka tapauksessa Applen kannettavien tietokoneiden magneettikiinnittyvä virtajohto.

Toinen (se kaupallisesti vähemmän hyödyllinen) mahdollisuus on se, että erityistarkoitukseen kehitetyn laitteen omiikin jokin suunnittelussa ennakoimaton pienempi erityisryhmä. Seuraava esimerkki ei ole omani, mutta jos vaikkapa kuuroja sekä huonokuuloisia varten olisi lanseerattu mahdollisuus hälyttää apua hätänumerosta tekstiviestillä, voisi tätä palvelua käyttää vaikka murtovarkaan yllättäessä komeroon piiloutunut talonomistaja, joka ei halua herättää tunkeutujan huomiota.

Sokean silmillä ja vähän muidenkin

Olen valaistunut taas muistamaan, miten erilainen tiedonvälityskanava web on epälineaarisuudessaan.

Vahinko, että avoimin silmin ja korvinkin toisten kohtaamia ongelmia lähestyvät ihmiset tapaavat unohtaa ongelman, kun siitä ei ole hetkeen enää kuulunut mitään. Ohjelmistosuunnitteluprosesseihinhan voisi tietysti sisällyttää pakollisia tietyt tarpeet jakavien ryhmien jäsenten luentoja muistuttamaan suunnittelijoita heidän olemassaolostaan ylipäänsä. Viikko luentoja, kaverit, ennen kuin suunnittelette yhtään mitään.

Kurssillamme “näistä luennoista” ensimmäisen piti Reijo Juntunen, joka on sokea. Sokeutta ja heikkonäköisyyttä on sinänsä jo useampaa astetta, ja tosiasia on myös, että suuri osa näköongelmista kärsivistä on iäkkäitä ja vieläpä myöhemmällä iällä näkönsä menettäneitä.

Juntusen luennon ansioksi luen aiheen rajauksen helposti samaistuttavalla tavalla. Yhdelle kumartaessa pyllistää toiselle, ja rajaus tarkoittaa tietenkin aina jonkin tai jonkun huomiotta jättämistä. Esimerkit, joita saimme nähdä, olivat tietotekniikkaa tuntevan sokean valitsemia ja puhtaan käytännöllisiä. Eikä sitä sokeutta voi simuloida niin, että laittaa käytettävyyssuunnittelijalle liinan silmille ja käskee kokeilla itse, vaikka osa sokeista joutuukin yhtenä päivänä elämässään vastaavasta tilanteesta aloittamaan. On kylläkin helpompaa eläytyä tilanteeseen, jossa henkilöllä on muin osin vastaavat taidot kuin itsellä, ja ongelmana on keskitetysti nimenomaan se sokeus eikä myös vanhuus, sormien jäykkyys, asiantuntemattomuus, kielitaidottomuus tai se, että koski ensimmäistä kertaa elämässään tietokoneeseen 70-vuotiaana eläkkeellä.

Suuri tässä osin huomiotta jätetty näkövammaisten ryhmä on enemmän käyttäjätutkimuksen tutkittavien käyttäjien tyyppiä. Asiantuntijoita kylläkin, omassa arjessaan, mutta jo “käytettävyyssuunnittelijoiden kielen” opiskelu siirtäisi heidät ulos omasta suorasta “erityisryhmästään”. Kuten tietoteknisiä laitteita työssään käyttävän sokeankin kohtaamia hankaluuksia, voi myös sokean Lapin mummon ongelmia varmasti kuvailla puhujan asiantuntija-arvovaltaan ja puhtaisiin järkisyihin nojautuen; mummolle itselleen asia on luultavasti enemmän tunteisiin vetoava (ja selitä siinä ne tunteet keskirivin insinöörille, jonka mielestä mummon olisi alunperinkin pitänyt vain painaa bäkspeissiä vahingossa klikattuaan väärää linkkiä). Olen ainakin itse todistanut vierestä, miten viisikymppinen äiti voi hätääntyä tietokoneen jumittuessa äkkiä, kaksikymppinen veli kirota käyttöjärjestelmän samassa tilanteessa alimpaan helvettiin ja alle kymmenvuotias pikkuveli iloisesti tulla kysymään, mitä englanninkielisessä virheilmoituksessa sanotaan sekoitettuaan koko masiinan ihan itse.

Sokeain webbisivujakin ääneen lukeviin puhesyntetisaattoreihin voisi toki kehittää automaattista arvailulogiikkaa, ehkä tulkitsemaan vaikka “Untitled button 34″:n kuvioinnin muistuttavan play-nappia, josta kenties voisi saada halutun videon tai ääninauhan toiston käynnistymään — arvailulogiikan tekninen kehitys vain saa mennä aika pitkälle, että se ei toimi tahattomana sensuurina (vertaa vaikka tähän Google-kääntäjän pohjalle kehitettyyn palveluun). Kyllä, hyväksyn esitetyt suositukset siitä, että ne nappulat kannattaa vain nimetä, se lienee myös helpoin tie.

Yksi ongelma on toki tietoisuus. Luennon jälkeen irkissä syntyi pieni keskustelu aiheesta, ja yhden kurssia käymättömän ystävän ensimmäinen kommentti oli, että web-sivut voivat muuten olla käytettäviä, paitsi jos siellä käytetään Flashia! En ole Flash-kehittäjä, ja Flashin esteettömyysominaisuudet ovatkin yksi asia joista kuulin vasta Juntusen luennolla. Sinänsä kyllä omaan kokemukseeni pohjaten voin julistaa, että Flash mahdollistaa myös mahdollisimman epäkäytettävien sivustojen tekemisen ihan kaikilla aisteillaan niitä havainnoivillekin. Ja kenelle, kenelle tulee mieleen laittaa sivulle pidempi teksti vain kuvana?

Käytin juuri pari minuuttia selaillen Flash-kehittäjien keskusteluja BigResource-nimisellä sivustolla etsien mainintoja näkövammaisille suunnittelusta. Löysinkin muutaman, ja lopulta myös linkin Adoben sivuille, joilla minua tervehdittiin pyynnöllä sallia JavaScriptin suoritus, tästä kunnia ja kiitos Adobelle.